Viisi ventovierasta naista viikon erämaassa – mitä tästä sopasta tuli?

Ootko sä tosissasi? Ettekö te ole oikeasti koskaan nähneet tai edes jutelleet? Mitä jos se on ihan oikeasti järkky porukka? Tätä ihmettelyä me kaikki olimme kuulleet – paitsi se yksi, joka oli jo aiemmin tuntemattomien kanssa vaeltanut – kaverit ja perhe olivat ehkä jo toivonsa menettäneet ”Hullu, mikä hullu”.

Minä luotin: jos lähtee tämäntyyppisesti matkaan, niin on tavalla tai toisella joustava ja rento. Ja siihen, että erilaisuudet ei vielä viikossa ala kohtuuttomasti pänniä.  Ja luotin myös siihen, että oman ruokaryhmän porukka oikeasti hankkii ruuat, jotka sovittu. Tai jos joltakulta puuttuu jotain, niin joku sisko auttaa. Luottamusta siis tarvitaan – luottamus toiseen oli varmasti meitä yhdistävä seikka.

Toisaalta emme olleet ihan ventovieraita,  kuulummehan kaikki Outdoor siskot faceryhmään. Ryhmään kuuluu kyllä 10 000 naista. Ja ainakaan kukaan meistä siskoista ei ollut ryhmässä erottunut ”sinä hankalana tyyppinä”. Tiedät mitä tarkoitat: on erikoista, kun joskus jonkun ventovieraan nimi jää mieleen – harvoin positiivisessa mielessä.

Yksi asia mietitytti: miten seniorimummot (melki 50v) ja milleniaaliteinit (plus-miinus 30v) hitsautuvat yhteen. Ovatko mummot vaivojaan valittavia perässävedettäviä nalkuttajia ja teinit vastuuttomia hengailijoita? Jälkimmäinen pelkoajatus iski, kun ekan majapaikan tyyppi soitti minulle eli majapaikan varanneelle mummolle klo 22.01 ”Me suljetaan ja avainta ei ole haettu!”. Mitä v…a, me ollaan tunnin ajomatkan päässä ja teinien piti hakea avain klo 21-22. Kasin aikaan he oli laittanut whatsapp ryhmään kuvan, että ovat perillä jo pizzalla ja kaljalla… No avain saatiin ja majapaikan saunassa selvisi väärinymmärrys respan sulkemisajasta. Hyvällä mielellä mentiin nukkumaan ja oltiin pohdittu yhteistä matkasuunnitelmaa ensimmäiseksi vaelluspäiväksi – eli koko viikon rajuimpaan sadepäivään. Muutoinkin alku lupasi hyvää: koska Mari-nimisiä oli kaksi, niin toinen autoporukka oli jo matkalla pohjoiseen keksinyt minulle lempinimen – olin Lassi – sukunimestäni johtuen. Otin uuden nimeni kunnialla vastaan.

Etukäteen pohdin myös ryhmän osaamistasoa – nimenomaa korkeaa osaamistasoa verrattuna omaani. Ryhmässä oli ikipartiolaisuutta, eräopaskoulutusta ja -kokemusta, väitöskirjaa maantieteestä ja ympäristöoikeustieteestä.. Nyt jälkikäteen ajattelen, että tämä oli nimenomaa positiivinen asia. Ja ryhmän jäsenet olivat halukkaita jakamaan omaa osaamistaan – toki joku voi kokea, että ehkä liikaakin. Reissun aikana tutustuin villiyrtteihin ja maistelin myös. Maitohorsmasta on hyvä ottaa ylimmät lehdet sellaisista kasveista, joissa ei ole vielä kukkia/nuppuja. Ja muutoinkin kukka on kasvin huonoin tuntomerkki. Lapin kesä on kukkarikas, todella monipuolinen kasvisto. Yläasteen kasvikansio olisi matkalla saanut reilusti lisätäytettä. Jäkälät tulivat tutuiksi – nahkajäkälä suosikkini ja eläinten ulosteet, niitä vertailtiin ja pohdittiin. Suunnistuksen alkeet ovat minulla hallussa, tiedän mitä on kulkea käyrällä, mikä on satula ja tiedän, että joskus kartassa oleva kivi on iso kivi, mutta Lapin maastossa useimmiten pikkukivi, mutta maaperä on siinä kohdassa kallioinen. En voi uskoa, että vaikka olen koko ikäni vihannut koulussa suunnistusta ja pallolajeja (olen liikunnallinen muutoin), niin oikeasti nyt mietin iltarasteille menoa.

Olen persoonaltani vähän vaikea ja ylikontrolloiva – tämä jännitti minua etukäteen. Ennen matkaa pohdinkin vakavasti, että olen lähdössä sellaiselle matkalle, josta en yksin selviäisi. Päätin jo ennen matkaa, että sopeudun ryhmään ja ryhmän valintoihin. Näin teinkin. Toki ehdotin ryhmälle loppureissussa, kun satoi sen verran paljon ja pitkä ajomatka kotiin putkeen ajettuna mietitytti , että voisin oikaista yhdessä kohdassa ja lähteä kotiin yhtä päivää sovittua aikaisemmin. Tämä kävi ryhmälle  ja toinenkin henkilö liittyi mukaani. Ehkä piti sitten kuitenkin vähän päästä kontrolloimaan ;-). Ei, oikeasti oli hyvä, että paluumatkan sai tehdä osissa ja pysähtyä Hossan (lue lisää tästä) ja Tillikkajärven kansallispuistossa (lue lisää tästä).

Viisikymppinen voi miettiä, että miten pärjää viikon vaelluksella nuorempien perässä? Mietin sitä hieman, lähinnä siitä syystä, että pitkäsäärisen tyttäreni perässä olen joutunut pinkomaan ihan täysillä (voit lukea tyttäreni ja minun 296km vaelluksesta tästä). Toisaalta luotin omaan kuntooni ja nimenomaa pitkäkestoiseen kestävyyskuntooni. Vaikka olen vähän hitaampi matkantekijä kuin nuorempana, niin en hevillä hyydy. Lapissa auttoi myös se, että ei ollut paljon jyrkkiä alamäkiä. Olen niissä tosi varovainen ja hidas. Arjessa porrasjuoksu ja ylämäet taas ovat suosikkejani ja tiesinkin, että tunturiin kiipeäminen ei ole minulle haastavaa.

Vaikka olen konfliktien ja ryhmäilmiöiden asiantuntija, niin en osannut ajatella, että näitä tulisi osaksi vaellustamme. Olen vähän naiivi ja ylioptimistinen. Saattaa olla, että nämä ominaisuudet yhdistivät meitä – emmehän muuten olisi koko matkaan edes tuntemattomien kanssa lähteneet. No kuitenkin heti toinen vaelluspäivä tuotti ongelmia. Suunnistustaidottomana en ollut aamulla osallistunut (tai ainakaan kuunnellut) reittisuunnitelman tekoon ja siten kuljin vain perässä vastuuttomana. Hei, mitä mä olinkaan ennen reissua pohtinut siitä, että nuoriso olisi vastuuta pakoilevaa, tässä kohdin se oli tämä seniorimummo!!! Tunturissa tapahtui tahaton erkaantuminen, kun osa ryhmästä lähti kulkemaan ensimmäisen tunturin ylitse ja toinen kiersi rakkaosuudet. Jatkoimme kulkua ja yhdessä vaiheessa näimme toisen ryhmän kulkevat eri reittiä ja moneen otteeseen näimme heitä uudelleen. Emme kuitenkaan ymmärtäneet, että me näemme heidät, mutta koska he katsovat aurinkoa kohden, niin he eivät näe meitä. Sovimme matkan varrella soittamalla ja viestein uutta suunnitelmaa, mutta luonnollisesti kentän heikkous ja loppupäivästä sen päättyminen oli epävarmuutta ja huolta lisäävä tekijä. Lisäksi meillä ei ollut mahdollisuutta odottaa toista ryhmää, sillä meillä oli kiire ehtiä tietyyn kellonaikaan menevään venekuljetukseen. Jälkiviisaana sille ei olisi ollut tarvetta, sillä meitä oli turhaan varoiteltu ylityskohdan tulvaisuudesta, siitä olisi ihan kepeästi päässyt ylitse.

Päivämatka oli myös pitkä ja osin haastavakulkuinen. Väsymys ja kiire ei ole koskaan hyvä yhdistelmä. No tästä päivästä varmasti opimme paljon ja kaikeksi onneksi pääsimme seuraavaksi yöksi lämpimään autiotupaan ja löysimme toisemme vaikka kenttää ei enää ollutkaan. Muut Kultahaminan autiotuvan alueella telttailleet saivat mielenkiinnolla seurata ja elää seikkailussamme – he varmasti muistavat meidät, vaikka me emme muista heitä :-). Elämä on mielenkiintoista ja ilman haasteita ei myötätuulistakaan nauti niin paljon – sanotaan. No siitä huolimatta, olisi tuon päivän selkkaukset saanut jäädä välistä!

Mikä auttoi onnistumaan?

• Pääsuunnitelman reissulle oli tehnyt yksi henkilö. Hänen piti alun perin lähteä kaverinsa kanssa, mutta koronasta johtuen kaveri ei päässyt matkaan. On hyvä, että suunnittelijoita ei ollut useampaa. Toki tässä tilanteessa suunnitelma oli vaativa ja sitä jouduttiin heti ensimmäisen päivän jälkeen muuttamaan. Ryhmä koostui joustavista persoonista ja suunnitelman muuttaminen onnistui hyvin.
• Oltiin yhdessä pohdittu matkaa pidemmän aikaa suljetussa Facebook ryhmässä ja whatsappissa.
• Kun mokataan, niin sitten pyydetään anteeksi. Se tapahtui tälläkin reissulla. Yleiset käytöstavat tältä osin kunnossa.
• Riittävästi suunnistustaitoisia ja yleisesti erätaitoisia – erämaassa merkitsemättömillä poluilla kun liikuimme.
• Olimme sopineet ruokaryhmät ja ne toimivat hyvin. Oli pohdittu etukäteen kuka tuo mitäkin yhteisiä tavaroita. Jos joltain puuttui jotain, niin omasta jaettiin.
• Ryhmässä uskallettiin jakaa tunteet: niin fyysinen kuin henkinen väsymys ja ryhmä suhtautui empaattisesti kuunnellen ja sopeuttaen toimintaa.
• Kaikki olivat tekijöitä: kukaan ei luistellut hommista ja kukaan ei ollut muiden hidasteena – ei kävelyvauhdin tai liiallisen hitauden esim. aamuisin/tauoilta lähtiessä
• Kukaan ei kuorsannut tai omannut mitään sellaista ominaisuutta, joka olisi vaikuttanut nukkumiseen (tai ehkä minä omasin, mutta kukaan ei kertonut ;-).

Mikä haastoi onnistumisessa?

• Emme olleet nähneet tai jutelleet edes Zoomissa tms., joten emme tunteneet persoonien erilaisuuksia etukäteeen.
• Lemmenjoki on haastava kansallispuisto ryhmän ensimmäiseksi vaellukseksi, sillä siellä on vähän merkittyjä reittejä. Siten ketään perusretkeilijää ei voi päästää yksin omille reiteilleen.
• Kommunikaatiotaidot kaikilla hallussa ja ristiriidat siis käsiteltiin, mutta jotenkin asiat jäivät vaikuttamaan ilmapiiriin. Tyytymättömyys tai jokin, jota en halua tarkemmin eritellä oli ilmassa. Myös siitä syystä, että kaikki tiesivät vaelluksen pian loppuvan, asioita ei käsitelty loppuun asti. Riita riideltiin siis vain puolitiehen ja tässä tilanteessa ei ole tarvettakaan avata enempää.

Vinkkejä muille yhteiselon onnistumiseen tuntemattomien matkatessa yhdessä:

• Olisi hyvä järjestää lyhyt koevaellus. Tällöin jokainen voisi pohtia etukäteen, onko valmis matkaan ja jos lähtee, niin tietää mikä pitää hyväksyä.
• Säännöt ovat tylsiä, mutta niistä on hyvä keskustella etukäteen. Tämän tyyppiset vaikeiden asioiden keskustelut myös auttaisivat tutustumaan ihmisten erilaisiin mielipiteisiin.
• Ruokaryhmät/telttaryhmät nopeuttavat etenemistä ja vahvistavat ryhmää. Toisaalta on hyvä kunnioittaa myös jonkin halua toimia itsenäisesti. Ruokarajoitteet haastavat luonnollisesti ruokaryhmien muodostamista.
• Vastuualueiden jakaminen: suunnistusvastaava (+ reittivastaava), ensiapuvastaava yms. Näistä reilusti puhuminen ja sopiminen. Edellyttää taas aikaa ja pysähtymistä aiheen pariin.

Varsinaisesta vaelluksesta voit lukea lisää tästä.

Oletko reissannut tuntemattomien kanssa, mitä olet havainnut itsestäsi tai muista? Oletko löytänyt elämääsi uusia, elämänikäisiä ystävyyksiä joidenkin sattumusten kautta? Onko sinulla vinkkejä miten yhteiseloa saa onnistumaan matkustaessa tuntemattomien/melko tuoreiden tuttavuuksien kanssa? Vai onko sinulla kauhukokemuksia tuttujen kanssa matkustamisesta?