Monipuolinen Viro: rämmi suokansallispuistossa ja nuku linnassa

Virossa on 1,3 miljoonaa asukasta ja noin tuhat linnaa! Tässä vaiheessa iskee pieni maakateus, olispa meilläkin… Maapinta-alasta soita maassa on 22% - toiseksi eniten maailmassa maapinta-alaan suhteutettuna (se ykkönen on Suomi, jos et tiennyt ;-)).

Eli soiden ja linnojen maa. Oikeastaan aika huvittava kombinaatio. Kummatkaan eivät mitenkään erityisesti korostu. Molempia pitää vähän etsiä, ei ne ohimennen silmiin osu. Toki ”Mõis” -kylttejä aika paljon pääteiden varrella näkyy – niiden päässä on aina jokin kartano. Tuntuu, että kartanokyltin lisäksi yleisimpiä kylttejä ovat ”kool” eli koulu ja ”kalmistu” eli hautausmaa. Jotenkin näin suomalaiselle viro on niin hauska kieli, että tuntuu, että sen voisi oppia helpostikin – ehkä, ehkä ei??!!

Olin viikon roadtripillä Virossa. Matkareittimme oli (yöpymiskohteet tummennettuina):

Tallinna-Rummu-Haapsalu- Muhu- Saarenmaa– Pärnu– Viljandi-Tartto-Varnja ja muut sipulitien pikkukylät Peipsijärven rannalla -Alatskiven kartano- Rakvere-Palmsenin Kartano-Sagadin kartano– Vihulan Kartano- Altjan kalastajakylä –  Kolgan kartano- Viru raba (Lahemaan räme/suoalueet)- Jägalan putous-Tallinna

Erillisessä artikkelissa kerron Saarenmaasta – lue tästä. Reitin alkuosasta Tallinna-Rummu-Haapsalu- Pärnu- Viljandi – Tartto osuudesta taas kerron tässä linkissä. Kun jatkat lukemista, niin pääset kokemaan loppureitin Peipsijärveltä eteenpäin ja erityisesti  kartanot Alatskivestä alkaen ja Lahemaan vaelluksen.

Peipsijärvi on Viron suurin, Venäjän seitsemänneksi suurin ja Euroopan viidenneksi suurin järvi.

Epäilen, että monikaan Tarton kävijä ei Peipsijärven rannalle eksy. Ei vaikka Tartosta on sinne vain puolen tunnin ajomatka. Kun roadtripillä päädyimme yöpymään Tartossa, niin ajattelimme, että kyllä Peipsijärvi ja etenkin sen kuuluisat pikkukylät pitää nähdä. Peipsijärvi itsessäänkin on mielenkiintoinen, sillä se melkein koko 143 km pituudelta toimii Viron ja Venäjän raja-alueena.

Raja-alueet ovat muutoinkin aina mielenkiintoisia, sillä tyypillisesti sukua on molemmin puolin ja yhteiselo rentoa. Niin myös täällä ”Sipulitien” kylissä. Alue on kulttuurisesti monipuolinen, rintarinnan vaikuttaa virolainen maalaiskulttuuri, baltiansaksalainen kartanokulttuuri sekä venäläinen vanhoillisuskovaisten kulttuuri.

Sipulitie tulee siitä, että alueella oikeasti viljellään sipulia ja myös vierailupäivänämme tien varressa oli kymmenkunta sipulien myyjää ja lisäksi isompi sipulifarmi. Sipuli tuo elannon alueelle (turismin lisäksi).  Olimme reissussa elokuussa ja elokuu on pääsadon valmistumisajankohta. Se näkyi oikeasti siinä, että vähän jokaisessa pihassa oli sipulit levitelty kuivumaan ja tien varressa oli perheenjäseniä myymässä sipuleita. ”Peipsi sibul” on suojattu nimi tällä alueella käsityönä viljellylle rypässipulille. Sipulilettien ohessa myydään myös kuivattuja särkikaloja. Niitä kuuluisi nautti vodkan kanssa.

Kun haluat suunnata sipulitielle, niin muista mennä aivan Peipsijärven rantaa menevää pikkuitietä, ei googlemapsin ohjaamaa isompaa uutta tietä, joka on inan kauempana rannasta. Eli jos suuntaa etelästä pohjoiseen joko Narvaa tai Rakvereä kohden, niin kannattaa ottaa alkupisteeksi Varnja ja siitä Kasepään kautta Kolkjaan.

Jätimme auton Varnjan kylän kirkon viereen ja kävelimme pitkin kylätietä. Näissä pienissä kylissä asuu tiukkoja, vanhoja ortodoksiperinteitä kunnioittavia kyläläisiä. He pakenivat aikoinaan, noin 300 vuotta sitten Venäjältä rajan toiselle puolelle turvaan silloista kirkkouudistusta. Kylissä on vanhauskoisten hautausmaita, niihin pitäisi astua aina pienimmästä kolmesta portista. En tätä tiennyt, en kyllä edes muista mitä porttia käytin, ehkä vaistomaisesti oikeaa? Hautausmaakulttuuriin kuuluu se, että haudoilla istutaan ja puhutaan vainajille. No eiköhän moni muukin toimi samoin kulttuurissa jos toisessakin.

Selkeästi Varnjan kirkko oli vanhoillisuskovaisten mummojen pyhiinvaelluskohde sunnuntaipäivisin. Huivipäiset mummon suuntasivat suljettua kirkkoa kohden (kirkot avoinna vain erikseen pyydettäessä) ja vispasivat käsiään kirkon edessä ja poistuivat.Kuka keppiin nojaten ja kuka pyörällä. Ristinmerkki tehtiin niin nopeasti, että se näytti vispaamiselta. Kun perehdyin asiaan, niin etu-ja keskisormi ovat pystyssä ja loput kolme sormea yhdessä.

Sipulitielle saavutaan Alatskiven linnan kautta

Alatskiven linna on kuin suoraan sadusta. Sadunomainen linna Viron itärajalla odottaa vierailemaan! Vierailupäivänämme oli ilmainen sisäänpääsy ja opastuskierroksia – mutta valitettavasti vain eestiksi. Linnassa voi tutustua yläluokan elämään, Baron von Nolckensin perheen näkökulmasta ja miten heidän palvelusväkensä eli. Puutarha oli kaunis niinkuin kaikissa muissakin kartanoissa, Alatskiven järven ympäri meni myös kävelyreitti. Linnan tietyissä huoneissa esitellään virolaisten säveltäjien tuotantoa ja elämää – eniten tilaa sai Eduard Tubin, mutta etenkin Heino Ellerin ”Sümfooniline poeem, koit” miellytti minua kokonaisvaltaisesti.

On huikea elämys laittaa kauniissa kartanohuoneessa kuulokkeet päähän ja kuunnella alueella syntyneen taiteilijan huipputeoksia.

Pihapiirissä olevassa tallissa oli myös näyttely kartanon taloudenhoidosta.

Rakvere on tyylikäs pieni kaupunkimainen kylä

Kun itäisen Viron alueella on niin paljon linnoja ja pieniä erikoisia köyhiä kyliä, niin Rakvere tuntuu tavanomaisen turvalliselta. Rakveressä on kaksi, niin tuikitavallista Viroon kuuluvaa asiaa: kylpylä ja linnoitus, emme käyneet kummassakaan, sen sijaan nautimme viipyilevästä tunnelmasta.

Saavuimme tähän 15 000 asukkaan kaupunkiin rankkasateen jälkeen. Sateen ajan itse asiassa kävimme syömässä aivan ihanassa pienessä ravintolassa. Rohuaia Kohvik oli ravintolan nimi, vilkasta puheesorinaa ja rauhallista tunnelmaa. Ihanaa kalakeittoa virolaisen mustaleivän kera, vielä maistuvampia kakkuja.

Kun sateen jälkeen pysäköimme auton Pikk kadulle ja aurinko alkoi paistamaan lämpimästi ja koko keskusta oli meidän. Kadun varrella oli upeasti kunnostettuja puutaloja koko pitkän kadun mitalta ja näin rankkasateen jälkeen sunnuntai- iltapäivänä koko kaupunki tuntui olevan meidän.

Kartanorouvana ja herrana Pohjois-Viron kartanokeskittymässä

Pohjois-Virossa, noin tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta itään on oikein kartanokeskittymä. Vierivieressä kartanoita. Me pistäydyimme neljässä: Palmsenin, Sagadin,  Vihulan ja Kolgan kartano tulivat tutuiksi. Jokaiseen on muutamasta eurosta kymppiin oleva sisäänpääsymaksu sisätiloihin – Palmsenilla myös puutarha-alueelle.

Jokainen oli omanlaisensa ja jokaisessa Kolgaa lukuunottamatta voi myös yöpyä. Vihulan kartano oli ehkä eliittisin tunnelmaltaan. Ehkä tähän vaikutti se, että pihaan ajaessamme katse kiinnittyi heti kartanon sisäänkäynnin edessä olevaan vanhaan autoon. Kartanolta oli poistumassa iso suomalainen seurue, selkeästi häävieraita. Upea hääpaikka, mutta tuli myös fiilistä, että ehkä täällä on yritetty liikaakin. Alueella on isohko lampi, jonka keskellä on useampi saari (ehkä tehtyjä) ja saariin johtaa kauniit sillat. Ihan kivat, mutta saattaisi olla maisemasuunnittelulle tarvetta, jotenkin viimeistely oli jäänyt tekemättä, tarve olisi vaikka yhdelle puulle tai puskalle saaressa. Vihulan kartanoalue on yksi Viron suurimpia ja siellä on noin parikymmentä eri aikakausilta olevaa kunnostettua rakennusta.

Palmenin kartano oli ehkä suosikkini. Sen sanotaan olevan yksi Viron upeimpia barokkikartanoita. Alueen kunnostustyöt aloitettiin jo viisikymmentä vuotta sitten, 1972. Paitsi, että linnan huoneet ovat upeasti viimeisteltyjä, niin alueella oli ainakin isohko omenatarha, ruusutarha, labyrinttipuutarha, 1753 vuodelta oleva kahvimaja,  trooppinen palmutalo sekä vodkatislaamo (näyttely oli visuaalisesti ja sisällöillisesti upea). Upea näyttely kunnioittaa tislaamon kunnioitettavaa historiaa: Palmsenin kartanonoon liittyy Guinnesin ennätys. 1938 tässä Rakveren tislaamossa on tehty vahvinta viinaa koskaan, 98%.

Mieheni käveli tiluksilla ja totesi: ”tältä tuntuisi olla kartanonherra”!

Kolgan kartano on auki vain muutamana päivänä. Kurkistelin sisään ikkunoista ja mietin, uskaltaisiko kartanoon edes mennä vaikka se olisi ollutkin auki – ei ainakaan yksin. Kartano oli iso ja niin huonokuntoinen, että tuntui, että joku laastinkappale voi tippua päähän minä hetkenä tahansa.

Kolgan salaperäiseen, ehkä jopa karmivaan tunnelmaan vaikuttaa ehkä sen historia: vuodesta 1230 vuoteen 1581 kartano on kuulunut Sisterssiläisten ritarikunnalle.

Sagadin kartano tuli meille tutuimmaksi yöpyessämme siellä. Meillä oli sviitti (muuta ei ollut vapaana). No sviittiin kuului kylpyamme ja kylpytakit – ehkä siitä inan yleellisemmän teki myös se, että meillä oli oma parveke ja oma sisäänkäynti. Koko alueen sisäänkäynnin portti ja varsinainen kartano ovat ulkoapäin kunnostettuja upeasti, mutta kovin alkeellisia sisätiloiltaan. Puutarha oli upea. Suosittelisin viipyilemään alueella ja nauttimaan tunnelmasta, ei erityisiä suosituksia yöpymispaikaksi, toki ei mitään erityistä negatiivista sanottavaakaan.

Tai henkilökunnan asenne oli kyllä mielenkiintoinen. Näin respassa paljon esitteitä. Kyselin vähän mitä hän suosittelisi. Rouva respassa totesi, että minun pitää ensin tietää, mihin haluan mennä ja hän antaa sitten esitteen. Jotenkin tuli niin neuvostofiilis – rouva oli kuusikymppinen eli sen tietyn aikakauden tuotos. Sanomattakin varmasti selvää, että hän ei siis suositellut mitään tai kertonut mitään – kielitaito olisi kyllä riittänyt.

Alueelta lähtee myös vaellusreitti – kävelimme sitä vajaan puoli tuntia, mutta jouduimme toteamaan, että piikkisuora polku pusikossa ei varsinaisesti innostanut kävelemään ja käännyimme takaisinpäin.

Altja on aito kalastajakylä

Lahemaan alueella olevassa Altjan kylässä voit sananmukaisesti ihastella aitoa virolaista kylätunnelmaa. Jätimme auton kylätien alkuun ja kävelimme kylän raittia. Kävelimme ees taas, olisi ollut mahdollisuus myös kävellä pidempi rengasreitti, mutta sateen uhka oli päällä koko ajan, ei huvittanut uhmata sitä. Lopulta perille riippusillalle (se kyllä vähän mitäänsanomaton) ja venevajoille ei olisikaan päässyt kuin kävellen. Venevajat ovat upeasti säilyneet ja tunnelma on todella aito. Altja on mainittu kirjallisissa lähteissä ensi kerran 1465.

Venevajojen vieressa rantavesistössä on pieni siirtolohkare. Se on varmaan ainut kivi koko Virossa ja se on siis Suomesta tullut, jääkauden kuljettamana. Jotenkin tämä huvittaa, tämä on se Suomen lahja Virolle, kivi.

Lahemaan alue on ehkä Viron upein luontoalue

Lahemaalta löytyy  suomaastoja, rantaviivaa, mäntymetsiä, jokia ja siirtolohkareita. Sen sanotaan olevan yksi Euroopan merkittävimmistä metsien suojelualueista. Ja etenkin Virun rämesuo on suosittu. Ainut luontopaikka, jossa parkkipaikka oli täynnä. Parkkipaikalla on myös kahvilavaunu ja mukava kolmihenkinen perhe myy herkkuja ja kahvia. He kyllä kertoivat 5,5 km mittaisen reitin kiertämisen kestävän 2,5h. Vähän laskeskelin, että pääosin pitkospuita oleva reitti, että voiko todella kestää niin kauan. Meillä meni inan päälle tunti… Jos sinulla on kiire, niin voit myös kävellä näköalatornille ja takaisin (ehkä reilu puoli tuntia menee tähän), et menetä mitään vaikka et koko reittiä kävelisi. Reitin puolivälissä on pikkuinen kumpula, muutoinhan reitti on tasamaata. Alueella rauhoittuu ja suoluonto on kyllä niin kaunista.

Rämesuon parkkipaikalta eli google mapsistä löytyvältä viru bogista parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä on Jägalan vesiputous.

Vesiputouksesta tekee upean sen leveys. Se on 50m leveä ja 8 metriä korkea.Voin vain kuvitella miten upea putous on talvella, kun se on osin jäässä.

Alueelle pääsee eri tietä pitkin sekä sen alle että vesiputouksen päälle kävelemään. Missään ei muuten ollut aitoja, pari varoituskylttiä. Jotenkin melko tuntemattomalta kohde tuntui ja parkkipaikka oli mitätön. Jotenkin ei näytä, että Viro olisi vielä valjastanut luontokohteitaan turismille ja markkinoinut kovinkaan. Vesiputouksen alue on äänimaailmansakin vuoksi hyvä pysähdyskohta. Pyöräilevä suomalaispariskunta oli trangialla valmistanut ruokaa ja nautti lounasta – hyvä valinta!!!

Voin näin lopuksi paljastaa, että otsikko vähän valehteli, ei viru rämeellä rämmitä vaan kuljetaan siististi  pitkospuita ja selkeää polkua – kuulosti vain niin hienolta kirjoittaa ”rämmi suokansallispuistossa”, että oli pakko otsikoida niin. Kaikki kartanoita kiertävät eivät varmasti suolle eksy, mutta toivottavasti moni vähintään tämän artikkelin kautta innostuu. Suot ovat keskeinen osa Viroa, karkeasti voisi sanoa, että jos et ole Viron suoalueilla käynyt, niin et ihan Viroa kunnolla tunne. Viro on todella monipuolinen.