Kylävierailu Sansibarissa – aitoja, lämpimiä kohtaamisia

Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista Tansanian reissulla oli kylävierailu Sansibarilla paikallisoppaan kanssa.

Sansibarin itärannikon Pajesta puolen tunnin päässä on kyliä, joihin 67-vuotias Mahomet järjestää retkiä. Hän on itse asunut näissä kylissä ja yhdessä kylässä asuu edelleen hänen siskonsa ja äitinsä, joten se jo kertoo vierailun ainutlaatuisuudesta. 

Mahomet tapasi yhdessä kylässä koulukaverinsa, jonka oli viimeksi tavannut 50 vuotta sitten. Luokkatoveri ei heti muistanut. He vaihtoivat numeroita. Numero kaiverrettin oksanpätkällä puun lehteen🫶👌. 

Ihmetelimme, että voivatko he oikeasti olla samanikäisiä. Mahomet vain tokaisi elämäntapojen vaikuttavan paljon ulkonäköön. Näinhän se on!

Opas puhui erittäin hyvää englantia, sillä lapsuudessa brittilähetystyöntekijä oli asunut heillä. Hänellä on erityisosaamista myös luontoon liittyen, joten erityiskysymyksiä omaavat saavat niistäkin osa-alueista huippuinfoa. 

_{Ennen kylävierailua pysähdytään kultuurihistoriallisesti merkittävässä Mwanampamben orjaluolilla}

Luola on kaikenkaikkiaan 2 kilometriä pitkä ja olisi mielenkiintoista kävellä sen läpi. Tällä kertaa käydään vain riittävän syvällä, jotta saadaan fiilistä. Luolassa normaalipituinen saa seistä selkä suorassa.

Luolalla on pitkä historia, joka ajoittuu 1600-20 000 ennen kristusta. 

Luoliin paikalliset tulevat edelleen rukoilemaan. Luolan suulla on valkoisia takkeja, joita saa käyttää. Paikalliset sytyttävät tulet ja rukoilevat.

Luolan synkkä historia liittyy orjakauppaan. Luola on nimetty orjakauppaa täällä pyörittäneen bisnesnaisen Mwanampamben mukaan.

Luolakylässä asuu 550 ihmistä. Vaikka Sansibarin asukkaista 95%  on muslimeja, niin islaminuskoon liittyy täällä muitakin vivahteita. He uskovat henkiolentoihin, joten luolaan tullessa tuodaan almuja.

Huomioimme, että luolan suulla olevista puista on kiskottu kaarnaa. Luonnonlääketieteeseen perehtyneet paikalliset keittävät puun kuorta vedessä. Täten saadaan hoitavaa suuvettä. Harmillisesti vain tämä kaarna ei uusiudu ja puu tuhoutuu. 

Sunnuntai Kajengwan kylässä

Kajengwalaiset viettävät aikaa paljon yhdessä. Varmasti myös siitä syystä, että toisin kuin länsimaisissa kylissä, kodeissa ei ole viihdykkeitä. On viihdyttävämpää kokoontua yhdessä ulkotiloihin.

Vierailumme aikana oli myös erityissyy kokoontumiseen. Pari päivää sitten kuoli kyläläinen. Kyläläiset kokkasivat yhdessä lounasta hänen kunniakseen. 

Saimme harjoitella pukeutumista perinneasuun Mahometin siskon avustamana. Juhliin lähtiessä laitetaan olkapäälle ylimääräinen huivi. Jos päähän kiedotaan rennosti huovi, silloin tekee kotitöitä. Jos vyötäröllä huivi, niin sitten ollaan menossa tanssimaan. Suruasu on musta. Yllättävän paljon oli kylässä leskiä…

Kyläläisten pukeutumisessa on paljon symboliikkaa/sääntöjä. Jos pää on huivilla peitetty on naimisissa, naimaton ei päätään peitä. No heti perään ihmettelimme, että miksi sitten osa pikkulapsistakin on huivitettuja? Se on merkki siitä, että he käyvät koraanikoulua. 

Tästä näkee hyvin, että sansibarilaisille niin kuin muillekin kansalaisuuksille usko näyttäytyy eri tavoin. Ei ole yhtä islaminuskoa niin kuin ei ole yhtä kristillisyyttäkään. 

Kylissä ollaan hyvin omavaraisia. Vain 40 prosenttia tarvittavista asioista ostetaan kaupasta. Omavaraisuuteen liittyvät myös lääkekasvit: puista saadaan lääkkeitä, en muista mikä, mutta jokin oli astmalääkettä. 

Makeutukseen käytettyä ainetta saadaan myös tietystä puusta, ei siis kasvatetusta sokeriruo’osta. Villiminttua kasvoi puskissa vähän siellä sun täällä. Harmillisesti me länsimaalaiset olemme jo vierottuneet luonnon hyödyntämisestä tällä tavoin.

Sunnuntaisin ei ole koulua, mutta kävelimme koulun ohitse ja ikkunakaltereiden välistä kurkimme – perusluokalta näytti liitutauluineen ja pulpetteineen. 

Kylän talojen rakennustyylit vaihtelevat: on savitaloja, on mudasta ja kivestä rakennettuja. Tavanomaista on myös, että rakennuksen edessä on muotoiltu penkki. 

Jos penkkiä ei ole, niin joku kyläläinen voi heittäytyä sunnuntainokosille pienen ulkoterassin leveähkön kaiteen päälle. 

Vanhemmillakaan kyläläisillä ei näytä olevan jäykkyyttä/selkäongelmia, sen verran mielenkiintoisissa asennoissa he lepuuttavat itseään etuterassilla. Motto on yhdessäolo!!

Pysähdyimme kookosjuomalle. Ensin etsitään kyläläinen, joka kiipeää kookospuuhun. Hän käärii narua ja asettelee sen jalkoihinsa ja narun avulla ketterästi kiipeää. Veitsellä avataan kookos ja juodaan mehu. Itse annan omastani seuraamme heittäytyneelle ehkä kuusivuotiaalle Nashalle – sinne meni juoma. 

Mahomet kovertaa vielä kookoksen sisustan valkoisen osuuden syötäväksi. Ystäväni ei halua syödä omaansa ja ehdottaa, että annetaan pikkutytöille ne. Mahomet kuulee näköjään, mutta ehkä päättää osin kuulla väärin (?) ja syö itse… 

Huomaamme muutoinkin, että oman lapsuudenkylänsä pienten lasten hän antaa seurata meitä ja kosketella hiuksiamme ja ottaa kädestä, mutta suuremmassa kaupungissa hän ajaa pikkutytöt matkoihinsa.

Kävimme vielä paikallisen ompelijan pajassa. Hän teki ihan pilkkahintaan huolellisesti ommeltuja meikkipussukoita. Taisi olla 1,5€. En osta itselle turhia asioita. Vasta jälkikäteen hiffasin, että olisin voinut maksaa pussukan ja pyytää ompelijaa antamaan sen jollekulle kyläläiselle – meikkipussukkaa he eivät kyllä tarvitse, mutta varmasti olisi löytynyt toinenkin tarkoitus.

Paikallisten kirkossa ja isoin baoba

Ensin vierailemme  120 vuotiaalla baoballa jonka yhteyteen on rakennettu alttari. Uskotaan, että jos rukoilee Babaon ympärillä olevalla alttarilla, niin rukous on voimakkaampaa ja hyvää tapahtuu. Jos rukouksen syynä on ongelma, niin alttarin yhteyteen sidotaan musta kangassuikale, jos rukouksen syy on neutraali, käytetaan punaista kangassuikaletta ja rukouksen ollessa kiitosrukous, kangassuikale on valkoinen. Kaikkia värejä löytyi alttarialueelta. 

Tämän baoban ympärille käsistään toisiä pitäen olisi mahtunut 25 ihmistä. Kävimme vielä isoimmalla, jonka ympärille olisi mahtunut 50 kyläläistä. Se baoba oli 250 vuotias.

Valitettavasti tämän yhteydessä ei ollut alttaria vaan jostain syystä ympäristö oli saastainen, käytetyistä vaipoista lähtien löytyi kaikkea!!!

Alueella oli myös kirkko, alkuperäisellä paikalla ollut kirkko oli vuodelta 1585. Kyseinen kirkko oli järjestyksessään toinen Toinen löydetty paikka Sansibarilla, vanhin olivat orjaluolat.

Makunduchi on saaren toiseksi suurin kaupunki

Sansibarin kaupungit ovat pieniä. Tästä kertoo se, että Makunduchi 6000:lla asukkaallaan on saaren toiseksi suurin kaupunki. Suurin on Stone Town reilulla parillasadallatuhannella asukkaallaan.

65% Makunduchin asukkaista on lapsia. Pyöräileviä poikia oli kaupunki pullollaan sunnuntaina. Perheissä on tyypillisesti lapsia 6-9. 

Hyvinkin pienet lapset leikkivät ulkona keskenään, jopa roskanuotion ympärillä. Hakuka Matata, no worries tyylin näkee kaikkialla. Autonrenkaista tehdyillä olotuoleilla rentoutuvat miehet, pyöräilyä ei haittaa vaikka pyöräilisi ilman satulaa. Toisaalta, ei ole sitä Biltemaa, josta kätevästi hakee pelkän satulan pyörään. Eikä sitä seteliäkään satulaan..

Ohitimme tuomioistuimen. Oppaamme kertoi, että Tuomioistuimessa työskentelevät sekä lakimiehet että islamilaisen kirkon johtohahmot riippuen rikoksesta. Suvaitsevuutta tämä parhaimmillaan, ehkä?!

Kylässä on myös yksi ehkä viisikerroksinen kivikerrostalo. Ruma kuin mikä. Vuonna 1967 saksalaiset rakensivat kerrostalon anteeksipyyntönä kolonalialismille. Asunnot peritään suvussa. Alkuperäisen valinnan perusteita olivat mm. orpous, köyhyys ja perheen koko.

Retkeen kuului lounas: pilai riisiä pavuilla sekä hedelmiä. Taattua laatua, tykkään tästä sansibarilaisesta arkiruuasta. 

Sansibarin upeimpia beachejä voisi olla Makunduchin ranta

Matkalla Makunduchi beachille ajoimme erään kylän lävitse. Osui silmään yhteinen kylätila, kepeistä rakennettu huvimajatyylinen maja.

Sansibarin kylissä eletään sitä aikaa vielä, että kylässä on yksi tv ja Tv:tä koko kylä katselee yhdessä. Ei olisi huono idea, että tässä asiassa Suomessa palattaisiin 1950-luvulle, jolloin näin oli meilläkin!

Ennen beachiä poikkesimme vielä majakalla. Jos olet majakkafani, niin varmaan ok idea. Itse en näköjään edes yhtä kuvaa rumasta majakasta ottanut. Lähdin majakkaoppaan kanssa kiipeämään 154 askelmaa.

Stoppi itselle tuli siinä vaiheessa, kun viimeiset viisiaskelmaa olivat rautatikkaat. Jos tikkaalta olisi astunut sivuun, niin olisi tippunut koko matkan suoraan kuolemaan. Ehkä olisin vielä päässyt rautatikkaat ylöspäin, mutta sinne olisin jäänyt ikuisiksi ajoiksi. 

Ei taida Sansibarilla palokunta poimia puihin menneitä kissoja tai korkeanpaikankammoisia keski-ikäisiä palotikkailla majakan huipulta😂🤷‍♀️

Makunduchi beach oli kerrassaan hieno. Päivän päätteeksi olimme liian väsyneitä ja jaksoimme vain kymmenkunta minuuttia kävellä tällä hienohiekkaisella pitkälti villoista koostuvalla beachillä. Täällä nauttisin ja voisin erakoitua. 

Takaisin ajaessa ajoimme vielä kylän lävitse. Kylän, jonka aukiolla on vuosittain kylien väliset Mwakakonjwa taistelut

Mikä erottaa sansibarilaiset mantereen Tansanialaisista?

Minusta Sansibar on kuin Ahvenanmaa ja manner Suomi kuin manner Tansania. Kysyin Mahmotilta mikä hänen mielestään on ero saarelaisilla ja mantereen asukkailla.

Hän avasi hyvin, kertoen molemmista hyvää ja ”huonoa”. Hänen mielestään sansibarilaiset ovat luotettavia, mutta ajoittain pole pole (hitaasti, hitaammin). Mantereen tansanialaiset taas ovat epäluotettavampia mutta työteliäämpiä. Voisiko saman eron sanoa meidän saaristolaisista verrattuna mantereen suomalaisiin??

Miten järjestin kylävierailun?

Sain vinkin kyläretkestä ranskalaiselta kodinvaihtoystävältäni. Ota ihmeessä yhteyttä Mahometiin ja sovi retkestä – numero +255 777 850 816 (vuonna 2023). Jos sinulla on oma auto käytössä, niin silloin päiväretki lounaineen ja välipaloineen maksaa 55 000/hlö (n. 22€) ja jos tarvitset auton, niin kuljetukset Pajesta edestakaisin ja auton käyttö päivän ajan maksoi 70 000 (vajaa 30€).

Mitä ajatuksia kylävierailu sinussa herätti? Onko sinulla on ollut ”täydellinen” paikallisopas jollakin reissullasi, missä?